Sopeutumisesta

Pikku V laskee Myyrän sormia juuri ennen päiväunille nukahtamistaan; ”Pikkurilli, Volvo, Lexus, Tesla ja mikäs tämä olikaan…ai niin Mini”. Pikku V on tästä Amerikkalaisesta autojen paljoudesta liikuttavan innoissaan ja hän on opetellut tarmokkaasti tunnistamaan automerkit. Ulkona V:n kanssa liikkuessa kuulee toistuvasti kysymyksen ”mikäs auto tuo on?” aina rasittavuuteen asti. Nyt hän kyllä jo tietää, että useimmiten ”Äiti ei tiedä”. Tällä hetkellä pikku V. osaa nimetä melkein kaikki ohiajavat autot, ei ainoastaan merkilleen, mutta kummallista kyllä, myös mallilleen (kuten Honda Odyssey, Toyota Sienna). Toisin kuin minä, joka tunnistan lähinnä kuplan. En oikein tiedä, mitä pikku V englannin kielestä ajattelee, mutta tällä hetkellä hän pärjää suomen kielellä eikä ole juurikaan osoittanut kiinnostusta englannin kielen opettelemiseen. Hän osaa muutamia tarpeellisia sanoja (bye bye, let’s go, high five) ja muutamia lauseita tutusta lastenlorusta (It was bedtime, No more monkeys jumping on the bed!). On mielenkiintoista nähdä, mitä tulevina kuukausina tapahtuu sekä auto- mutta ennen kaikkea kielirintamalla.

photo

Vuodatus

Olen viime aikoina huomannut miettiväni usein, onko Suomi todellakin niin omituinen ja yksinäinen pieni maa, miltä se tuntuu USA:an verrattuna? Vai onko Suomi normaali, ja USA se outo ja erilainen? Huomaan, että kun puhun Suomesta (esimerkiksi Suomen julkisesta liikenteestä, polttoaineverosta, sokeriverosta, lapsiperheiden tuista, opintotuesta, maksuttomasta koulutuksesta ja työttömyyskorvauksista vain muutaman mainitakseni), se kuulostaa kanssa-keskustelijoistani oudolta ja utopistiselta kommunismi-viritelmältä, jonka järjestelmät eivät voisi millään toimia suuressa ja vapaassa maassa.

Koti-ikävissäni seurailen Suomen uutisia tätä  nykyä aika paljon ja jotkut niistä tuntuvat tästä vinkkelistä katsottuna hieman erikoisilta. Esimerkkinä mainitsen tuon muutaman viikon takaisen A2 teemaillan ”Äidit töihin”, jota pääsin katsomaan YLE areenan kautta. Siinä keskusteltiin aina yhtä ajankohtaisesta aiheesta; onko äitien paikka kotona alle 3-vuotiaiden lasten kanssa (yhteiskunnan tuella), töissä pikkulasten ollessa päivähoidossa (yhteiskunnan erittäin voimakkaasti tukemassa hoidossa, johon kaikilla perheillä on oikeus) vai pitäisikö myös isien hoitaa jälkikasvuaan kotona (yhteiskunnan tukemana)? Uskoisin, että en voisi keskustella tuosta ohjelmasta ja sen ristiriidoista täkäläisten kanssa, koska ristiriitoja on vaikeaa paikantaa tästä vinkkelistä katsottuna. Täällä lapsen saaneet naiset joko lopettavat työt (= menettävät työpaikkansa) ja hoitavat lapsensa kotona tai sitten menevät takaisin töihin hyvin pian lapsen syntymän jälkeen (käsittääkseni lapsen ollessa noin 2-16 viikkoa vanha, riippuen työnantajasta) ja maksavat lapsenhoidosta noin 1500 euroa per kuukausi. Isät eivät hoida lapsiaan kotona. Suomalainen lapsiperhe on hyvin monella tavalla ”kultalusikka suussa”.

Tuntuu, että vanhemmuuden ”taakka” on täällä jollain tavalla muutenkin suurempi kuin Suomessa; Äidit joita olen leikkipuistoissa tavannut, siteeraavat usein lukemiansa kasvatusoppaita ja  kasvatuspsykologiaa käsitteleviä kirjoja. Kiintymyssuhdeteorian kannattajat ovat aivan oma lukunsa; Tapasin hiekkalaatikolla erään 2-vuotiaan lapsen äidin, joka kertoi, että hän aikoo odottaa, kunnes lapsi ilmoittaa, milloin hän haluaa olla tekemisissä toisten lasten kanssa. Tämä lapsi oli ikäistään nuoremman oloinen ehkäpä siksi, että hän ei ottanut muihin lapsiin juurikaan kontaktia. Hän halusi, että häntä imetetään siinä hiekkalaatikon reunalla; tämä kuulemma toistui, kun muita lapsia oli paikalla. Synttärijuhlat ihan pienillekin lapsille tuntuvat olevan todella suuria tapauksia pomppulinnoineen ja lahjavuorineen. Jo 2-3 vuotiaat lapset siirtyvät päivähoidosta (tai kotihoidosta) koulumaisempaan (osa- tai kokopäiväiseen) opetukseen (preschool), jossa opetellaan jo koululaisen taitoja eli laskemista ja lukemista. Asuinalueen valintaa määrittää täällä hyvin pitkälti alueella sijaitsevien päiväkotien ja koulujen taso ja sen seurauksena hyvissä koulupiireissä asunnot ovat merkittävästi kalliimpia kuin huonoissa koulupiireissä. Näin ollen varakkaiden vanhempien lapset pääsevät alusta alkaen parempaan ”koulutusputkeen”. Vanhempien tehtävä on siis hankkia paljon rahaa ja kasvattaa sillä rahalla lapsistaan menestyjiä,  jotka saavat oikeanlaisia kavereita, pääsevät hyviin opinahjoihin, oppivat tuntemaan ne oikeat ihmiset  ja tämän kaiken seurauksena saavat myöhemmin hyvät työpaikat. Juttelin uima-altaalla erään äidin kanssa, jonka 17-vuotias tytär oli muuttamassa yliopistopaikan perässä (college) aivan toiselle puolelle Amerikkaa. Kysyin äidiltä, miltä tämä tuleva välimatka hänestä tuntui ja sain kuulla, että mikä vaan sopii äidille, kunhan sinne pääsee suoralla lennolla. Olen myös seurannut mielenkiinnolla työkaverini jatko-opiskelupaikan hakuprosessia: Hänet kutsuttiin haastatteluun kaikkiin niihin kuuteen huippuyliopistoon halki mantereen, joihin hän haki ja hänet myös valittiin kaikkiin näihin paikkoihin. Yllättävää oli se, että hän kertoi, että hänen äitinsä päättää minne hän sitten menee suorittamaan tohtorin tutkintoa.

Vaikuttaa siltä, että ilman riittävän suuria vanhempien tuloja lapsi ei voi saada täällä hyvää kasvatusta, koulutusta ja menestyä elämässä. Toki lahjakkaat lapset voivat saada stipendin yliopistoon. Mutta kuinka älykäs ja kyvykäs lapsen tulee olla, että hän yltää samalle viivalle niiden lasten kanssa, joita on treenattu isolla rahalla huippuputkessa taaperoiästä lähtien? Varallisuus tuntuu vaikuttavan voimakkaasti myös elämäntapoihin; varakkaat ja/tai koulutetut ovat pääsääntöisesti normaalipainoisia ja liikunnallisia, kun taas köyhemmillä asuinalueilla (tai Ikeassa) näkee usein reippaasti ylipainoisia perheitä.